Videolla vaikuttamista

Videokuvaus on taito, joka myös kirjoittavan toimittajan täytyy hallita. Usein paperilehden kirjoitettua juttua täydentääkin lehden verkkosivuilla julkaistava videopätkä.

Video on oiva tapa taustoittaa juttua, kertoa lisää mielenkiintoisia yksityiskohtia, tuoda esiin laajempaa näkökulmaa ja totta kai kerätä jutulle lisää klikkauksia.

Videokuvaus on älypuhelinten aikana äärettömän helppoa - lähes jokainen pystyy tuottamaan liikkuvaa kuvaa. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä, että usein videoiden laadussa olisi toivomisen varaa. On myös harmillista huomata, että välillä lehtien uutisvideot näyttävät kiireessä ja paineessa kasatuilta.

Mielestäni laadukkaat videot ovat kilpailuvaltti lehdille, sillä moni niitä varmasti mielellään katsoisi. Itse olen pyrkinyt kehittämään niin videokuvaus- kuin editointitaitojani juuri työmarkkinoita silmällä pitäen.

Tässä seuraavassa esittelyssä sosiaalisen median sovellus, joka mahdollistaa videoiden jakamisen.

Kyseessähän on Vimeo, jota en itse kylläkään vielä ole kokeillut, mutta jos videoita tulee joskus kuvailtua enemmän, niin miksipä ei.

Vimeo on englanninkielinen videopalvelu, joka perustettiin vuonna 2004. Palveluun rekisteröityminen ja videoiden katsominen on ilmaista. Rekisteröityneet käyttäjät  voivat muun muassa lisätä sivustolle omia videoitaan ja kirjoittaa videoiden yhteyteen kommentteja. Käyttäjillä täytyy olla tekijänoikeudet lataamiinsa videoihin.

Palvelun suosio on ollut jatkuvassa kasvussa, ja tällä hetkellä sillä on miljoonia käyttäjiä ympäri maailman.

Itselläni on suurempi kynnys kuvata liikkuvaa kuvaa kuin ikuistaa hetkiä niin sanotulle normaalille kameralle. Tietyllä tavalla miellän videokuvauksen ammattilaisten puuhaksi, vaikka molemmat tavat vaativat onnistuakseen visuaalista silmää.

Onnistuneen videon pitää pystyä kertomaan tarina ja välittämään viesti, mutta niinhän yksittäisen valokuvankin täytyy. Kun asiaa alkaa pohtia, kumpi oikeastaan on vaikeampaa? Vangitsevan, informatiivisen hetken ikuistaminen yhteen kuvaan vai samaisen hetken kertominen juonellisen tarinan, videon avulla.

En tiedä, onko oikeaa vastausta olemassa, sillä kummassakin tekniikassa on keinonsa. Varmaa kuitenkin on, että ammattitaitoinen valokuvaaja tai videokuvaaja siihen pystyy, ja se juuri tekee minusta kuvallisesta ilmaisusta mielenkiintoista. Varsinkin kun itse olen tottunut työskentelemään enemmän sanojen parissa.

Kun yhteisöllisyydestä tuli trendi aikakauslehtimaailmassa

Viime aikoina huomioni on kiinnittynyt siihen, miten sosiaalisesta mediasta ja vuorovaikutuksellisuudesta on tullut kiinteä osa aikakauslehtijournalismia.

Erityisesti naistenlehtien uusin trendi näyttäisi olevan yhteisöllisyys. Tämä tarkoittaa siis sitä, että lehtiä tehdään tiiviisti yhteistyössä lukijoiden kanssa.

Tässä muutamia esimerkkejä: Trendi kuuluu osaksi Lilyä, joka on eräänlainen blogiyhteisö ja Cosmopolitanin MyCosmo-yhteisössä rekisteröityneet käyttäjät voivat luoda sisältöä lehteen ja sen verkkosivuille. Myös Olivia-lehdellä on Oma Olivia -palvelu, jonka kautta lukijat pääsevät jakamaan ajatuksiaan.

Yhteistä kaikille edellämainituille on, että lukijat otetaan osaksi lehden tekoa. Nykymaailmassa toimittajat eivät ole ainoita, jotka kirjoittavat ja kuvaavat juttuja lehteen. Nyt myös lukijat pääsevät osaksi tätä prosessia - heistä on tullut aktiivisia sisällöntuottajia.

Millaisia vaikutuksia tällä on lehden sisältöön? Jos samat jutut ovat luettavissa ilmaiseksi verkkosivuilla, kuka suostuu maksamaan lehden tilauksesta? Kuinka paljon lukijoita voidaan osallistaa ja miten heidän tekemänsä työ korvataan?

Uudenlaiset sisällöntuotantotavat pistävät miettimään toimittajan tulevia työnäkymiä ja -tehtäviä. Selvää on, että lehtien toiminta on varsinaisen printin ohella siirtymässä verkkoon, jossa lukijoiden kanssa voidaan olla vuorovaikutuksessa ennen näkemättömällä tavalla. Tarjolla on mahdollisuuksia, mutta niitä täytyy osata hyödyntää kaikille osapuolille järkevällä tavalla.

Pelastaako sosiaalinen televisio tv-journalismin?

12 teemaa, 12 dokumenttielokuvaa, 12 keskustelua. Isäntinä Madventures-sarjasta tutut Riku Rantala ja Tunna Milonoff.

Näistä elementeistä syntyi viime syksyn tapaus, Suomen suurin elokuvakerho Docventures. Liekö kukaan onnistunut välttymään tältä ilmiöltä tai sen oheistapahtumilta.

Osallistuin eilen Haaga-Heliassa järjestettyyn Journalismiseminaariin, jossa Docventuresin toimittaja ja tuottaja Riku Rantala sekä vastaava tuottaja Elise Pietarila kertoivat uudenlaisen, sosiaalisen television synnystä ja sen luomista mahdollisuuksista.

Elokuvien katsomisen ohella tekijät halusivat osallistaa katsojat keskusteluun dokumenttielokuvista ja niiden aiheista sosiaalisen median kautta. Viikottain elokuvakerho keräsikin vastaanottimien ääreen mitä erilaisimpia kisakatsomoja.

Yleisö otti Docventuresin omakseen. Tällä hetkellä ohjelman Facebook-sivulla on tykkääjiä lähes 70 000. Sosiaalinen media oli kanava, jonka avulla haluttiin saada ihmiset kelaamaan, puhumaan ja osallistumaan pelkän passiivisen sohvalla makaamisen ja ruudun tuijottamisen sijaan.

Miten tämä käytännössä tapahtui? Jokainen elokuva alustettiin televisiossa ja sen jälkeen se katsottiin yhdessä. Illat päättyivät keskusteluun elokuvasta ja sen teemoista asiantuntijavieraan kanssa. Myös kotikatsomot jakoivat ajatuksiaan ja mietteitään elokuvasta ruutuun nostetun shoutboxin ja sosiaalisen median tärkeimpien kanavien välityksellä.

Tekijöiden mukaan tämä toimi, ja sosiaalinen media näytti mahtinsa saaden aikaan konkreettisia tekoja. Oivallisina esimerkkeinä mainittakoon Lihaton lokakuu, Suomen paras köyhä -tempaus, Leffapiknik ja Liity kirkkoon NYT! -kampanja.

Kyse oli yhteisöllisestä tapahtumasta, ja seminaarissa esiin nousikin ajatus, että kun yleisö saa osallistua, tulee show'sta sen oma. Sitouttamisessa piili tekijöiden mukaan Docventuresin vahvuus.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että kun yleisö on sosiaalisessa mediassa saavutettu, täytyy sitä aktiivisesti osallistaa. Laadukas sisältö löytää kyllä yleisönsä, ja Rantala uskookin, että sosiaalinen televisio voi olla pelastus tv-journalismille.

Kun yksityisyyden raja haalistuu

Kuinka paljon sinä olet valmis jakamaan itsestäsi Internetissä?

Sosiaalinen media on siitä oiva väline, että sitä seuraamalla pysyy helposti kärryillä maailman tapahtumista. Viime viikolla huomioni kiinnittyi ilmiöihin, jotka ovat suosittuja Instagramissa. Esimerkkinä mainittakoon palvelussa leviävä #aftersex-trendi, josta Nyt-liite uutisoi.

Kyse on siis siitä, miten Instagramista löytyy tuhansia valokuvia, jotka on varustettu #aftersex-hästägillä. Lähiaikoina myös tunnetut uutissivustot, kuten Time ja Daily Mail, ovat nostaneet nämä kuvat julkisuuteen yhteiskunta- ja sosiaalisen median analyysin varjolla.

Miksi nykymaailman ihmisillä on pakottava tarve kaiken jakamiseen? Eikö mitään haluta pitää enää vain itsellä? Miten paljon yksityisyyden käsite voi vielä haalistua ennen kuin se katoaa kokonaan?

Niille, jotka eivät Instagramiin vielä ole törmänneet, kerrottakoon, että kyseessä on syksyllä 2010 perustettu ilmainen kuvien jakopalvelu. Käyttäjät voivat ladata sinne kuvia sekä kommentoida ja tykätä muiden kuvista. Kesästä 2013 lähtien palveluun on voinut ladata myös videoita.

Instagram on tarkoitettu mobiililaitteille, joten sen käyttö edellyttää sovelluksen lataamista. Jos palveluun ei kuitenkaan halua rekisteröityä, voi kuvia selata koneelta Webstagramin kautta. Tällöin tarvitsee vain tietää etsimänsä henkilön nimi tai nimimerkki.

Itse olen käyttänyt Instagramia noin vuoden päivät. Alku oli haastavaa. Millaisia kuvia tänne kuuluu laittaa? Miten niitä hästägejä käytetään? Ketä voin seurata? Kiiinnostavatko kuvani ketään?

Olen kuitenkin huomannut, että Instagramissa tärkeintä on, ettei itseään ota liian vakavasti. Kynnys ladata kuvia palveluun on ainakin itselläni matalampi kuin esimerkiksi päivittää Facebookia.

Puhelin, jolla kuvia on helppo napsia, kulkee taskussa mukana joka paikkaan. Kuvat ovat ikuistuksia hetkistä - henkilökohtaisia, mutta eivät liian paljastavia.

Instagramissa on ystävien lisäksi kätevä seurata myös julkisuuden henkilöitä. Omalle seurantalistalleni ovat päätyneet muun muassa erinäiset taidemuseot, teatterit, lehdet, bändit ja suunnittelijat.

Keksimme ystävieni kanssa hyödyntää Instagramia myös toukokuista Ravintolapäivää silmällä pitäen. Promoamme nimittäin kahvilaamme siellä, ja hästäghän on #herkkukahvilasokerihumala.

Ensivaikutelma ei synny enää kasvotusten tavatessa

Tykkää. Tökkää. Jaa. Seuraa. Kommentoi. Lisää kaveriksi.

Jokainen meistä omaksuu omat tapansa käyttää sosiaalista mediaa. Yksi asia meitä kaikkia kuitenkin yhdistää: sosiaalinen media kulkee mukana kaikkialla. Taskussa, laukussa ja kotikoneella - se on aina läsnä.

Omien kiinnostusten, mielipiteiden, elämäntapahtumien ja kuvien jakaminen on helppoa. Vain napin painallus, ja ajatuksesi ovat hetkessä satojen ihmisten ruuduilla.

Mutta kuinka usein oman profiilin päivittäminen on impulsiivista klikkailua ja kuinka usein tulee mietittyä, miten profiloidumme muiden silmissä klikkailujemme perusteella.

Itse näen sosiaalisen median kanavat oivana tapana pitää yhteyttä ystäviini. Omat profiilini päivittyvätkin lähinnä kuvin, ja harvemmin jaksan kirjoitella nokkelia päivityksiä. Laiska feisbuukaaja on määritelmä, jolla ulkopuoliset varmasti toimintaani kuvailisivat.

Nykyaikana sosiaalista mediaa hyödynnetään myös entistä enemmän ammatillisessa mielessä. Viimeksi törmäsin tähän ilmiöön kesätyöhakujen yhteydessä, kun hakijoita kehotettiin Twitterin välityksellä olemaan yhteydessä työnantajaan.

Huoleni heräsivät, kun aloin pohtia omaa aktiivisuuttani sosiaalisessa mediassa. En twiittaa, eikä minulla ole LinkedIn-profiilia tai kotisivuja. Olenko auttamattomasti tippunut kehityksen kyydistä? Arvostanko yksityisyyttäni liikaa?

Karu tosiasia tässä maailmassa ja etenkin työelämässä kuitenkin on, että ensivaikutelma ei synny enää kasvotusten tavatessa. Ihmiset muodostavat meistä käsityksen sen kautta, mitä jaamme itsestämme sosiaalisen median eri kanavissa.

Nämä ajatukset mielessäni olen päättäyt kehittää omia taitojani ja aktiivisuuttani, sillä jo tuleva ammattinikin edellyttää, että hallitsen median uudet tuulet.

Blogi siis seuraa kevään ajan seikkailujani sosiaalisen median syövereissä. Kuka minä olen - somessa?